Elämä on tahmeaa. Ehkä se on jotain makeaakin välillä. Se on makeaa aina silloin, kun kesäaurinko paistaa, kun on kesä. Kesällä saa päättää, kenen kanssa viettää aikaa. Kesällä on kivaa, paitsi jos sataa, jos on kesätöissä rankaa tai jos joutuu väärään seuraan.

Elämä on hassua. Rakkautta ei ole, paitsi se oma rakkaus, jolla rakastetaan muita. Rakastan ja jopa turhan useinkin. Kesä. Ihmisiä näkee harvoin. Rakkaitaan näkee harvoin, rakastaan tuskin lainkaan. Rakasta ei ole. Se, mihin ei vastata, lakkaa olemasta, vaikka vieläkin sydämeni puristuu, kun kuulen Roosan äänen puhelimessa. Kai se on pakko kestää.

Kestää. Elämä kestää kaiken ja se kestää. Elämässä kestää vaikka mitä, vaikka sietokyky tuntuisi olevan nollissa. Kestää yksinäisyyden ja tunteiden kylmyyden. Joku väittää elämää hauraaksi, mutta unohtaa mainita, että elämä on myös ovela selviytymään vaaratilanteista. Se on liian ovela meille, emmekä pysy sen takia elämän perässä. Kesä ei kestä, se vaihtuu syksyksi.

Mihin tarvitsen mitään? Väsyttää. Kaikki on ollut ehkä turhaa. Rakkaus ei ole turha. Se on se, mikä pysyy, mutta se, mikä rakkaudesta seuraa on turhaa, koska se ei pysy. Katovaisuus on turhaa ja näin ollen myös elämä. Kesä.